Suomen poliittiselle elämälle on tyypillistä, että täällä riittää puolueita jokaisen haukuttavaksi.  Eilen kiertelin Pirkanmaata Keskusta puolueena sai risuja ja kehuja ja varsinkin kiitosta sai puheenjohtaja Annika Saarikko. 

Täällä taistelee kansanedustajien paikoista toista kymmentä puoluetta.  Mitenkään vähättelemättä yhtäkään puoluetta ja poliitikkoa totean vain, että politiikka on äärettömän vaikeaa siksi, että aina on hyökättävä;  vain minä ja meidän puolueemme on kaikessa oikeassa ja kaikki muut ovat väärässä ihan kaikissa asioissa. 

Tätä on nyt kuultu niin mediassa kuin kaikkialla.  Vastapuolen puheenvuoro on nopeasti, kätevästi peruuttamattomasti pystyttävä tulkitsemaan niin väärin kuin suinkin.  Politiikka on oppi tahallisesta väärinymmärtämisestä, kuten jokainen voi havaita.  Kuinka kaukana tämä oppi onkaan hyvästä ja viisaasta kahdeksannen käskyn sanomasta.   Ja jos kaiken väitetään olevan politiikkaa, merkitseekö tämä sitä, että kaikkeen on kytkettävä rähinäperiaate, väärinymmärtäminen, hykkäys ja taistelu.

Junttaus, taktiikka, strategia ja lopullinen vyörytys?  Pikkukouluihinkin jo poliiitiiikkaa työnnetään.  Eivätkö lapset jo muutenkin tappele tarpeeksi keskenään?  Politiikka taikasanan avulla opetetaan ihmisiä vihaamaan toisiaan rakastamisen sijasta, mikä merkitsee samaa kuin valita sairaus terveyden asemesta.  Lieneekö lähtöisin itsestään sielunvihollisesta koko politiikka?

Toinen epätervellinen ilmiö on tullut esille politiikan myöstä;  me vaadimme kaikenlaista itsellemme antamisen sijasta.  Tänä päivänä on tavallista, että ammattiryhmä tekaisee lakon ellei saa tahtoaan perille ja kansankakusta tiettyä määräosaa.  Vaatiminen kehittää taisteluhengen.  Politiikka opettaa meitä spartalaisuuteen;  opi taistelemaan, pidä puolesi, vaadi ja ota!

Tietysti on myönnettävä, ettei pehmeämpi luontoinen pärjää tämän päivän politiikassa.  Minunkin on pitänyt olla kova ja taisteluun valmis kuntapolitiikassa, jos mieli selvitä.  Ehkä meillä peräpohjalaisilla on ollut vanhastaan ominaista itsepäisyys, oikein sellainen vanhanaikainen jukuripäisyys.  Suomalainen ei usko ennen kuin kokeilee, sanottiin ennenvanhaan.  Tämä näyttää pitävän paikkansa vielä nytkin, olipa sitten yksilöstä tai yhteisöstä kyse.

Entä mitä voidaan sanoa siitä, että Suomi laajentaa aina vain Etelä-Suomen suuntaan ja tyhjentää Itä-ja Pohjois-Suomea, vaikka läntisessä maailmassa on jo kymmeniä vuosia tuntunut ilmeiseltä, että ruuhkautuminen yksiin taajamiin johtaa toivottomaan määrään ongelmia ja epäviihtyvyyttä, joista on päästävä pois väljemmille alueille, henkittämään.  Niin miksi me täällä Suomessa kumminkin vielä sallimme tämän ilmiön?  Pelkästä itsepäisyydestä; kun on päätetty kaupungistua, tehdään se kunnolla sitten.

Olen jo useiden vuosien ajan epäillyt, että tämänhetkinen liike maalta kaupunkeihin kääntyy vielä päinvastaiseen.  Miksi?  Siihen on useita syitä, mm.  epäviihtyvyys ja turvattomuus, jotka rupeavat vaivaamaan useimpia kaupunkeja niiden kasvaessa.

Mielestäni pientaajamat ovat ihmisen kannalta ja erityisesti ihmisen mielenterveyden kannalta terveellisemmät asuinpaikat.  Niinpä meidän tulisi ryhtyä kasvattelemaan varovaisesti kirkonkyliämme ja pienempiä kaupunkeja  eikä entisestään laajentaa jo muutoinkin epäviihtyisän laajoja ja levottomia Etelä-Suomen kaupunkeja.  Tässä mielessä suunnitelma erilaisten virastojen hajasijoittamiseksi on oikeaan osunut oivallus.  Näyttää siltä, etteivät virastojen virkamiehet oikein ole halukkaita muuttamaan, he kammoksuvat sitä.  Pelkäävät ehkä, että heille käy samoin kuin maaseudun asukkaille, joiden on ollut pakko läpikäydä tämä muutosprosessi? 

 

Go to top